Yhdistävää yhdistyselämää

Lapsestani tuli Käpylän peruskoulun ekaluokkalainen syksyllä 2005. Koulun valinta oli helppoa – asuimme käytännöllisesti katsottuna Untamon vieressä eikä kahden minuutin koulumatkaan sisältynyt edes yhtä suojatietä. Koulun tapahtumista olin muuten täysin pihalla; en yhtään tiennyt, mitä koulussa tapahtuu ja mitä vanhemmalta odotettiin. Lapsen isä oli saattohoidossa ja arkemme kaikin puolin aivan levällään.

Menin vanhempainyhdistyksen vuosikokoukseen, koska luulin sitä pakolliseksi. En tuntenut ketään. En tajunnut puoliakaan, mitä kokouksessa puhuttiin. Mutta niin siinä taisi käydä, että minusta tehtiin sihteeri, koska osasin laskea palkkoja – yhdistys hoiti silloin iltapäiväkerhoa ja tarvitsi työnantajakokemusta.

Talvella lapsen isä kuoli ja minusta tuli yksinhuoltaja. Sydäntä särki, kun lapsi johonkin totesi: ”Mutta äiti, eihän me edes olla perhe” ja torjui koulun tarjoamat kuraattorit ja psykologit pienen ihmisen päättäväisyydellä. Mutta arjesta selviää, kun on pakko, koska on pakko. Oli aikoja, jolloin vanhempainyhdistyksen kokoukset olivat minulle ainut kosketuspinta reaalimaailmaan, sillä niistä en kehdannut vetäytyä – pitihän ne palkat laskea ja sivukulujen maksut hoitaa, vaikka oma pää olisi kuinka sekaisin.

Vuosien varrella vanhempainyhdistyksen rutiinit ja tapahtumat ovat kietoutuneet selkäytimeeni kiinni. Elän koululaisen kalenteria: Vuosi alkaa elokuun puolivälissä yhdellä ruuhkaviikolla, jonka jälkeen koukataan kirmyjäisten kautta kohti joulun juhlia, odotetaan hiihtolomaa ja kevään iltamia ja sitten, kesäkuun alussa, itketään juhlasalissa suvivirttä. Kokouksia pidetään kerran kuussa ja joka vuosi pohditaan samoja asioita: Mihin varoja kannattaa käyttää, mikä bändi soittaa tänä vuonna Iltamissa ja missähän ne Untamon jalkapallomaalit on. Rutiinit tuovat turvallisuuden tunnetta myös meille aikuisille ja yhdessä oleminen kutoo yhteistä suojaverkkoa.

Ennen kaikkia olen saanut kaikki nämä vuodet olla vertaisteni ympäröimä. Jaamme samanlaisia iloja ja ongelmia lasten elämässä, vaihdamme luistimia ja tuskailemme Wilmaa. Yritämme ymmärtää elämää ja vaikeutuvia matikantehtäviä, nauramme paljon ja muistamme aina järjestää jotkut bileet mistä tahansa syystä. Tämä yhdistys on ollut pieni turvasatama, lempeä foorumi, jossa kohdata perheitä, arkea ja yhteisen tekemisen iloa. Yhteisöllisyys vie aikaa ja joskus vaivaakin, mutta maksaa kaiken moninkertaisesti takaisin.

Kiitän täydestä sydämestäni koulua ja koteja siitä, että olen saanut niin paljon. On ollut hienoa olla kaupungin mahtavimman koulun vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja ja nyt, kun pellavapäinen pikku ekaluokkalaiseni aloitti ysillä, on aika viettää tämä viimeinen vuosi tukemalla uutta puheenjohtajaa. Pidän jokusen välivuoden ja ilmestyn jälleen vuosikokoukseen 2020, kun iltatähteni aloittaa ekalla Käpylän peruskoulussa, mutta tällä kertaa en ole ihan niin pihalla.

Aino Halonen, ent. pj, nyk. siht.